Huuhaakielteinen

Lähipiirini on saanut nauttia rakastettavasta taipumuksestani huomautella virheellisestä kielenkäytöstä (tiesittehän, että vain neste tippuu, ja jotta jokin kiinteä asia voi tippua, on sen ensin muutettava olomuotoaan?) ja tiettyjen sanojen käyttökiellon vaatimisesta jo useiden vuosien ajan. Lähipiirini on jostain käsittämättömästä syystä varsin pieni, joten haluan jakaa viisauttani myös internetin virtuaalisilla vaahtopäillä.

Kauniissa kielessämme on kaksi sanaa, jotka saavat minut näkemään punaista. En huokaile onnesta kuullessani jonkun puhuvan pitkästä juoksusta tai pöhinästä, mutta typeryydestään huolimatta kyseiset fraasit eivät saa minua sokean raivon valtaan.

Tahtotila ja voimauttaa sen sijaan saavat.

Pohtikaamme näitä uusiutuvan kielen kukkasia hetken aikaa.

Tahtotila on merkitystään tarpeettomasti toistava ilmaus, jota liituraitaiset liimatukat mieluusti viljelevät. Se tarkoittaa halua tehdä jotakin, mutta koska ”halu” tai ”tahto” ovat liian rahvaanomaisia sanoja geometrisissä kokoustiloissa käytettäviksi, on tahtotila ottanut vallan. Se tihkuu hunajaista konsulttiniljaa ja saa käyttäjänsä vaikuttamaan piikkitukkaiselta matkapuhelinliittymiä honottavalla äänellä myyvältä juipilta, joka luulee itsestään paljon enemmän, kuin olisi aiheellista. 

"Nyt on hei tosi kova tää meidän tahtotila, jätkät!" Kuva: 123rf.com

Maailmankaikkeuden typerimmän kirjainrykelmän tittelin myönnän silti sanalle ”voimauttaa”, ja kaikille siitä johdetuille naurettavuuksille. Voimauttamisesta, voimaantumisesta ja voimauttavista elämyksistä tulee välittömästi mieleen kristalliparantaminen ja piikkimatot. Sana muistuttaa eteerisesti tyhjyyteen tuijottelevista elämäntapaguruista, jotka kosmiseen rakkauteen vajonneina kertovat juuri Sinulle, miten Sinun tulisi ottaa vastaan universumin kosketus ja kuunnella delfiinien laulua samalla, kun mussutat puhdistavia superruokia, jotka maistuvat mullalta.

Kosmista rakkautta ja kristalleja! Kuva: 123rf.com

Yritin etsiä internetin ihmemaasta jonkinlaista selitystä sille, mitä ”voimauttaa” on merkitsevinään, mutta jo hakutulosten otsikot saivat minut voimaan pahoin. Mikäli joku siis tuntee osaavansa selittää sanan merkityksen, olen pelkkänä korvana. Tai silmänä, koska ottaisin selitykset vastaan mieluiten kirjallisessa muodossa. Yllättävät puhelinsoitot tuntemattomista numeroista ovat arveluttavia.

Ja ennen kuin neiti Nina K. linkkaa minulle kommenteissa jonkin Elämään Eksyneiden ikiaikaisista viisauksista, teen sen itse:

Pohdittavaa viikonlopuksi.

Leimattu

Tatuoinnit ovat rumia, poikkeuksetta.
Nimim. Nimi Merkki (iltasanomat.fi)

(Voisin tässä merkinnässä viitata parisuhdemarkkinaspesialisti H. Laasasen taannoiseen valistuneeseen arvioon siitä, että "tatskat on ällöi ja tatuoidut naiset horoi! t. miehet", mutta uskon kyseisen tekstin parodioivan itse itseään oikein mallikkaasti.)


Minulla on tatuointi. Oikeastaan minulla on kaksi tatuointia, mutta ne sopivat niin kertakaikkisen saumattomasti yhteen, että vain harvat ja valitut ymmärtävät niiden olevan kaksi erillistä taideteosta.

Ja koska minulla on tatuointi (tai kaksi) olen luonnollisesti oikeutettu olemaan jotakin mieltä kuvien väkivaltaisesta ihoonsahakkauttamisesta.

Valtakunnan ykkösaviisi Ilta-Sanomat pyörittää parhaillaan kertakaikkisen kovatasoista "Kaunein tatuointi" -kilpailua, johon lähetettyjen kuvien perusteella toimeliaat toimittajat ovat koonneet listan Suomen suosituimmista (Ilta-Sanomien Kaunein tatuointi -kilpailuun osallistuneista) tatuointiaiheista. Lista ei yllätä, mutta antaa minulle oivan mahdollisuuden ilmaista mielipiteeni suomalaisnaisten tatskamausta.


IS:n mukaan naiset tahtovat mieluiten ikuistaa ihoonsa jotakin seuraavista:

Siivet selässä
"Tää niinku kuvastaa sitä, miten mä oon niinku tämmönen herkkä/langennut/rikottu enkeli."

Kukat (erityisesti ruusut ja köynnökset)
"Ruusut on niinku tosi romanttisia ja naisellisia kukkia, ni mä otin nyt tämmösen viis senttii korkeen sutturuusun tähän mun käsivarteen ja sit ku mä kuudenkympin kynnyksellä lihon kolkyt kiloo ni se näyttää tosi söpskältä mun habassani!"

Linnut
"Mä oon aina ollu niinku tämmönen levoton sielu, ni tää nyt on semmonen niinku metafora sille, miten mä oon niinku tosi vapaa ja mua ei voi niinku kahlita."

Enkeli
"Mun isä/äiti/sisko/veli/setä/täti/serkku/bestis/kissa/koira/kultakala on niinku mun suojelusenkeli, ni nyt se on niinku sit ikuisesti mun ihossa." (Bonuspisteitä, jos enkelöity hahmo on olevinaan fotorealistinen, mutta näyttää kuudesluokkalaisen kuvistyöltä ja/tai demonin riivaamalta.)

Lasten nimet
"Mulla on ollu vähän ongelmia muistaa mun lasten nimiä, ku niitä on niin monta, ni otin sit tämmösen muistilapun tähän mun solisluun alle!"

Perhonen
"Mä oon niinku herkkä perhonen, jonka siivet joskus uhkaa pettää, mut oon silti tosi kaunis omalla tavalla."

Sydän
Suokaa anteeksi, en kykene keksimään minkäänlaista selitystä sille, että joku tahtoisi geneerisen ystävänpäiväsydämen ihoonsa. En pysty. Miksi. Kertokaa.

Mietelauseet
"Musta tää 'Its better to burn out then feid away' on niinku tosi syvällinen ajatus, joten mä halusin sen niinku mun lapaluuhun tämmösellä tosi nätillä fontilla, eikä mun tatuoijakaan osaa englantia, mut ei se mitään, kyl kaikki niinku ymmärtää, mitä tää tarkottaa, vaik siin onki joku kirjotusvirhe. Korjautan sen sit joskus!"

Tähdet
"Tää niinku kuvastaa sitä, miten ystävät on vähän niinku tähtii, et niitä ei niinku aina nää, mut ne on silti aina siellä."

Eläimet (delfiinit ja kotieläimet)
Ks. perhonen, ks. linnut, ks. kukat, ks. enkelit, ks. 80-luku soitti ja kaipaa tatuointikliseitään


IS:n kattavalta listalta jäi valitettavasti puuttumaan henkilökohtainen suosikkiaiheeni: aasialaiset kirjoitusmerkit.

Tiedättehän, ne sellaiset ältsipäheet kiemurakirjaimet, joita poimitaan suoraan nettisanakirjoista niiden todellista merkitystä sen kummemmin miettimättä, ja joita tatuaatiomestarit sitten hakkailevat asiakkaidensa orvasketeen merkkien oikeaoppisesta kirjoitustavasta viis veisaten? Ja joita kaltaiseni erinäisiä itäaasialaisia kieliä harrastuksenomaisesti opiskelleet ihmiset katselevat metron liukuportaissa kaulaliinoihinsa puolihuomaamattomasti tyrskähdellen.


Onneksi oma tatuointini on uniikki, spesiaali, paras ja virheetön. Se ei ainakaan sovi yhteenkään yllä mainittuun kategoriaan, ja kirvoittaa uteliaista kanssaihmisistä mitä jännittävimpiä variaatioita lauseesta "Miksi sulla on fillari selässäs?"

Kiiski

Olen hidas omaksuja. Olen aina ollut hidas omaksuja. Kuulun siihen 10–20 % väestöstä, joka pitää uusia teknisiä vimpaimia hyvin epäilyttävinä, eikä missään nimessä jonota öitä läpeensä elektoroniikkaliikkeiden ulkopuolella saadakseen hyppysiinsä jonkin sormenjälkiteknologialla toimivan ajatustenlukulaitteen. Pidän viihde-elektroniikasta, mutta käytän mieluiten samoja laitteita, joita olen käyttänyt viimeiset 15 vuotta.

Kuuntelen musiikkia kannettavalta CD-soittimeltani, koska minun mielestäni musiikkia kuuluu kuunnella osana sen tehneiden artistien määrittämää kokonaisuutta (eihän kirjoistakaan lueta lukuja miten sattuu ja irti asiayhteydestä, eihän), enkä ymmärrä, miten kukaan voi saman päivänä aikana kuunnella useiden eri muusikoiden tuotantoa. Sekaisin. Eihän ihminen voi kaivata norjalaista jumputipoppia ja eteeristä englantilaisnaista saman vuorokauden aikana. Eihän? Sehän olisi ihan omituinen päivä. Silloinhan pitäisi kulkea samanaikaisesti pakkasta paossa metrotunneleissa ja kuunnella linnunlaulua kesäkuisessa aamuauringossa kylpevällä bussipysäkillä. Miten on sellainen muka mahdollista? Ei ole! Mikä teitä oikein vaivaa. Ettekö te ymmärrä mitään.


Toisinaan teen radikaalisti omia soittolistojani ja sotken eri artistien kappaleita niin, että ne muodostava uusia kuuneltavia kokonaisuuksia. Teen kollaaseja. Ja sitten poltan ne tyhjille CD-levyille ja kuuntelen niitä ruislimpun kokoisella kannettavalla poppikoneellani, joka pahastuu jokaisesta töyssystä ja tuulenpuuskasta ja saa näin aikaan mitä jännittävimpiä remixejä vanhoista tutuista kappaleista. Musiikin taustalla soiva sähköinen sirinä sopii biisiin kuin biisiin.


Pieni veljeni on varhainen omaksuja ja on aina himoinnut käsittämättömän hilavitkuttimia, jotka pitää lennättää huollettaviksi toiselle puolen maailmaa. En ole koskaan osannut käyttää niistä yhtäkään. Kerran, vuonna 2002, lainasin veljeni mp3-soitinta (siihen mahtui juuri ja juuri kymmenen musiikkitiedostoa, ja sen akku kesti noin tunnin), enkä ymmärtänyt, miksi se oli olevinaan niin vallankumouksellinen.

Kun tänä kesänä saavutin kunnioitettavan neljännesvuosisadan iän, sain pieneltä veljeltäni paketin ja kortin, jossa luki "Ehkä olisi jo aika." Paketissa oli pieni, pyöreä mp3-soitin.

Kuva on otettu puhelimellani, joka sekin on varsinainen tekniikan riemuvoitto. Ainakin siinä on (syvistä ennakkoluuloistani ja vastustelustani huolimatta) kosketusnäyttö, johon jää kuvottavia sormen- ja poskenjälkiä.

Syntymäpäiväni oli heinäkuussa. Latasin uudelle soittimelleni musiikkia ensimmäistä kertaa eilen. Otin sen mukaan työmatkalleni tänään. Onnistuin epähuomiossa sammuttamaan laitteen kahdesti, vaihtamaan kappaletta noin kuudesti (kun halusin vain nostaa äänenvoimakkuutta) ja hukkasin koko masiinan takkini taskuun kerran.

On vielä epäselvää, odottaako minua ja soitintani auvoisa yhteinen tulevaisuus, vai palaanko muutaman viikon koeajan jälkeen takaisin rakkaan harmaan möhkäleeni luo. Aika näyttää.

Ilonpilaaja

Otin jonkin aikaa sitten osaa tilaisuuteen, jossa joukko journalistisesti suuntautuneita henkilöitä keskusteli alansa tukevaisuutta muovaavista tuoreista innovaatioista. Tilaisuudessa alati toistuvat avainsanat olivat visio ja proggis, joten jokainen aiempia merkintöjäni lukenut kykenee kenties päättelemään, kuinka intensiivisesti haaveilin visionäärien nilkkojen potkimisesta rautakärkisillä maihinnousukengillä.

Tilaisuus oli kaikesta huolimatta hyvin, hyvin opettavainen.

Parituntisen session aikana selvisi muun muassa, että alansa kroonisen murroksen kanssa alati taistelevat toimittajanplantut eivät ole koskaan käyttäneet YouTubea tai ainakaan ymmärtänet sen potentiaalia (ilmaisena ja avoimena) journalistisena tiedonvälityskanavana.

Ilmiselvää oli myös se, että vain pääkaupunkiseutulaisella journalismilla ja sen ammattilaisilla on väliä, ja että omista proggiksistaan ei parane puhua ääneen, koska jokin pahantahtoinen taho varastaa kuitenkin kaikki ideat ja jalostaa niistä kullanarvoisia lopputuotteita nopeammin kuin proggiksen alkuperäinen ideoija.

Puhumattakaan siitä, miten jokaisen henkilökohtaiset minä-keskeiset visiot ovat uniikkeja kuin alkutalven ensimmäisten pakkasöiden lumihiutaleet konsanaan, ja kiinnostavat aivan takuuvarmasti suuria yleisömassoja ympäri maailmaa.

Huomasin myös, ettei minusta voi koskaan tulla minkäänlaista viestinnällistä visionääriä, sillä minulla ei ole eksoottiselta kuulostavaa trooppiselta eläimeltä lainattua kutsumanimeä. Tähän on tultava muutos. Valitettavasti etunimestäni saa helpoimmin johdettua sanan "elefantti", mikä taas ei ole erityisen imartelevaa.

Kenties ryhdyn kutsumaan itseäni Dumboksi.

Kielipoliisi

Suomen Kuvalehdessä (SK 37/2012, ei linkitettävissä; lukekaa paperilehtiä. Aiheesta kirjoittaa myös Pauliina Penttilä) kerrotaan, että suomalaiset opiskelevat vähemmän kieliä kuin ennen.

Kouluissa ei välttämättä opeteta ns. erikoisia kieliä (lue: muuta kuin englantia ja ruotsia) ja jos opetetaan, niitä ei joko haluta opiskella tai pidetä tarpeellisina.Vanhemmat pelkäävät pienten räkänokkiensa ylirasittuvan, mikäli nämä sivistävät itseään esimerkiksi toisella kotimaisella, ja englantia pidetään ainoana oikeesti niinku tärkeenä kielenä. Ku sillä niinku pärjää kaikkialla ja kaikkihan sitä niinku puhuu.


Rakkaat suomalaiset,

Olette idiootteja. 

Terveisin,
Elina


Englannin opiskelu alaluokilla on täysin turhaa. Englanti on kieli, jota kuulee kaikkialla, ja lapsilla on ikävä tapa oppia hyvin nopeasti kaikki kuulemansa. Kun naperot hakkaavat kerrostaloasunnon laminaattilattiaa legopalikoilla vanhempiensa röhnöttäessä sohvalla Kauniiden ja rohkeiden kiemuroita möllöttäen, rakkaat nahkamakkarat oppivat väistämättä sanan tai kaksi. Itse osasin neljän vanhana todeta yllättävästä mummolareissusta kuultuani, että "Oh shit." (Kahdeksanvuotiaana korjasin jo isäni kielioppivirheitä, mutta sillä on enemmän tekemistä hankalan persoonani kuin kielten opiskelun kanssa.)

Lasten voi myös antaa pelata englanninkielisiä videopelejä, sillä niissä kaikissa ei ole tarkoituksena tuhota maailmaa ja keksiä luovia tapoja olla väkivaltainen. Niistä saattaa oppia kieliä. Niitä saa ilmaiseksi internetistä. Lapsesi on luultavasti jo ladannut niitä.

Yläasteella taas ei ole missään määrin rakentavaa pakottaa kapinoivia teini-ikäisiä opiskelemaan mitään uutta. Etenkään ruotsia. Etenkin, kun nk. pakkoruotsista on huolellisesti maalattu kammottava piru ja ikävä velvoite, joka ei siis 'ttu niinq tod kiinnosta maikka on homo.

SK:n jutussa mainittu ajatus ruotsin opintojen aloittamisesta kuudennella luokalla on nerokas. Kuudesluokkalaiset eivät vielä ole yläasteikäisiä esiteinihirviöitä ja saattavat näin ollen olla hieman avoimempia uusille asioille. Ja mikäli rakkaat lapsukaiset ovat ala-asteen kolmannella ryhtyneet lukemaan esimerkiksi saksaa (jonka akkusatiiveista ja datiiveista pitäisi kyllä kaiken rehellisyyden nimissä kertoa hyvin varoittavaan sävyyn jo ensimmäisellä oppitunnilla, jotta mukavalta tuntunut opiskelu ei yhtäkkiä muuttuisi sudokujen ratkomiseksi absinttihuuruissa), tuntuisi ruotsi varmasti paljon herttaisemmalta ja pehmoisemmalta lisältä kielirepertuaariin.


Kielten opiskelussa ei ole kyse vain uuden kielen ja kieliopin mekaanisesta ulkoa opettelusta. Ainakaan näin ei pitäisi olla. Uutta kieltä on lähes mahdotonta oppia oppimatta jotain myös niistä maista, joissa kyseistä kieltä puhutaan. Vieraiden kulttuurien tuntemus taas on tärkeää siksi, että se ennaltaehkäisee takapajuistumista ja isämmaallista (sic.) turvenuijuutta.

Suomeksi: jos ymmärrät vierasta kieltä, ymmärrät myös vierasta kulttuuria. Jos ymmärrät vierasta kulttuuria, ymmärrät kulttuurien välisiä eroja. Jos ymmärrät kulttuurien välisiä eroja, saat virallisesti luvan keskustella niistä, sillä päästät suustasi luultavasti perustellumpia ja vähemmän typeriä lausuntoja kuin henkilö, joka on köyttänyt itsensä hirsimökkinsä nurkkaan ja kieltäytyy katsomaan piha-aitaansa pidemmälle.


Ja koska joku kuitenkin kysyy: aloitin saksan opiskelun kolmannella luokalla ja englannin viidennellä. Olen lukenut pakollista ruotsia seitsemänneltä luokalta lähtien, japania enemmän tai vähemmän aktiivisesti ysiluokalta alkaen, yritin perehtyä ranskan kiemuroihin lukion ensimmäisellä ja venäjään ammattikorkeakoulussa. Parhaiten opin kieliä, joitä opiskelin alle 18-vuotiaana. 

En ole koskaan kokenut kielten opiskelua rasitteeksi, vaikka olenkin käynyt peruskouluni aikana, jolloin kielten opetuksessa käytettiin vähintään kymmenen vuotta vanhoja oppikirjoja, joissa opetettiin täysin vanhentuneita asioita (mieleeni on painunut ikiajoiksi ruotsinkirjani kappale "Leva loppan!", jossa ns. hummailtiin), ja jolloin opettajilla oli ikävä tapa pakottaa teniangstisia oppilaita taivuttamaan sanaa "en cykel" niin monesti, että se varmasti meni oikein, vaikka luokkakaverit nauroivat ja hiki valui niskassa. Olen aina ollut uskomattoman laiska opiskelija, joten jos kaltaiseni vetelys on selviytynyt peruskoulusta nelikielisenä, nykyajan vinkuiitoilla ei ole hätäpäivää.

Taiteilia

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olen pienestä pitäen tuntenut epäinhimillistä vetoa taloudellisesti kannattamattomia luovia ammatteja kohtaan. Erityisen intensiivisesti olen fantasioinut kirjailijaelämästä, ja esimerkiksi yläasteikäisenä huokailin kaihoisasti ajatukselle siitä, että vielä jonakin päivänä näkisin kirjoittamani kirjan Suomalaisen kirjakaupan mainoksessa. I wasn't afraid to dream big!

Taiteilijaelämän haittapuoli (tai oikeastaan yksi niistä, mutten välttämättä pidä rappioalkoholismia tai masennusta haittapuolina, vaan ennemminkin välttämättöminä ammatinvalinnan sivutuotteina) on se, että taiteilijat ovat kenties maailman luotaantyöntävin ihmisjoukko, jota kaikkien itseään kunnioittavien henkilöiden tulisi vältellä kuin Persujen puoluekokousta Pohjanmaalla.

Puuttumatta sen yksityiskohtaisemmin esimerkiksi näyttelijöiden tai kuvataiteilijoiden ylitsevuotavan ammattiylpeyden aiheuttamaan persnaamaisuuteen, paneudun tässä kirjoituksessani ns. oman alani torvinokkiin.

En usko maailmassa olevan mitään niin itsekeskeistä tai maanisdepressiivistä kuin luova kirjoittaja. Paitsi kenties se jokaisesta pikkukylästä löytyvä harrastajateatterissa miespääroolit alati nappaava pitkätukka, joka tietää olevansa Paras, mutta hänkin luultavasti jossain ammatillisen nousukautensa vaiheessa päättää tarttua kiiltelevään Mac Bookiinsa ja kirjoittaa muistelmansa 23-vuotiaana.

Olen lukenut neljännesvuosisataisen eämäni aikana Parnassoa, tuota kirjallisuudesta viehtyneiden itsekeskeisten turveaivojen lempijulkaisua, kahden numeron verran. Ensimmäisellä lukukerralla pääsin huutamatta sivulle kymmenen, toisella lukukerralla menetin hermoni yhdeksännellä lehdellä. Jokainen tämän jälkeen lukemani sivu aiheutti joko hysteerisiä naurunpurskahduksia tai hillitsemätöntä halua heittää arvokkaita keraamisia astioita ulos ikkunasta.

Kuvitelkaa vauva.fi-foorumin keskustelu (mikäli ette ole koskaan tutustuneet ko. keskustelupalstan mieltäylentäviin debatteihin, älkää aloittako nyt), joka käsittelee esimerkiksi sitä, miten joku keskustelijoista hoivaa jälkikasvuaan normeista poikkeavalla tavalla. Keskustelua käydään luultavasti satojen viestien ajan, keskustelijat solvaavat toisiaan ja ilmaisevat hyvin kärkevästi näkemyksensä siitä, miten kaikki muut palstalla vierailevat ovat väärässä.

Kuvitelkaa nyt sama keskustelu käytäväksi lehden yleisönosastolla. Niin, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa ammatikseen ja osaa käyttää hämmentäviä korulauseita, jotka jatkuvat rivi toisensa jälkeen, ja jotka pisteeseen ennätettyäänkään eivät tarkoita yhtään mitään; joiden tarkoitus on vain korostaa kirjoittajan omaa verratonta ammattitaitoa. Kuvitelkaa keskustelun "jälkikasvun" tilalle "ammatti". Kuvitteletteko? Hienoa. Olette juuri kuvitelleet Parnasson lukijapalstan. Mikäli ette usko, ostakaa kyseinen lehti ja lukekaa itse. Ette pety.

Luovat kirjoittajat eivät halua kenenkään säälivän itseään, mutta se ei estä heitä voivottelemasta suureen ääneen ammatinvalintansa hankaluutta: kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita apurahojen alituinen anominen aiheuttaa tai sitä, miten apurahattoman on mahdotonta matkustaa Espanjan aurinkorannikolle, vaikka siellä kirjoittaminen onnistusi aivan taatusti helpommin kuin synkässä, kolkossa Pohjolassa.

Kirjailijat ovat kuin lapsia, jotka lyövät itseään hiekkalapiolla silmään, juoksevat sitten äitinsä helmoihin itkemään ja syyttävät naapurin Liisaa, joka ei tapahtumahetkellä ollut paikalla.

Valitettavasti minäkin tulen jonain päivänä leipätöiden kanssa riittävän kauan taisteltuani muuttamaan rapistuvaan yksiöön Kalliossa, missä suitsukkeita nuuhkien kirjoitan mullistavan esikoisromaanini, jonka myyntiluvuista en oikeasti edes välitä, koska mulle on niinku tärkeintä vaan saada kerrottua tarinoita, ja jos joku niinku joskus lukee niitä ja tuntee niinku jotain, ni mä oon saavuttanu kaiken, mitä mä niinku haluun.

Kenkäfriikki

Työskentelin kaukaisessa menneisyydessäni kynsisienen, hilseilevien nilkkojen ja vihaisten liikavarvasvaivaisten temmellyskentällä, kenkämyyjänä. Nelivuotinen urani jätti minuun pysyvät jälkensä, ja huomaan yhä jakavani jalkineiden ostamiseen, käyttöön ja huoltoon liittyviä vinkkejä kaikille, jotka erehtyvät keskustelemaan kanssani kenkäpoliittisista kysymyksistä. Toisinaan saatan myös lankata (salaa) asuntooni eksyvien ihmisten kenkiä.

Kirjoitin muutamia vuosia sitten lyhyen "Kengänosto pölkkypäille" -oppaan. Luin sen hetki sitten läpi ja päätin, että koska maailmassa on yhä pölvästejä, jotka mm. ostavat typerää turhamaisuuttaan liian pieniä kenkiä (ja vaatteita) tai käyttävät kesäisin muovisia tusinatossuja, on minun vapautettava oppaani uudemman kerran internetin laajojen lukijamassojen nähtäväksi. Ei kestä kiittää.


Yleispäteviä vinkkejä kengänostoon
1. Unohda halvat muovikengät
Monet halvimmista keinomateriaalisista kengistä on valmistettu kaukoidässä tusinatuotantona. Tämä näkyy toki kenkien hinnoissa, mutta vaikuttaa suoraan myös niiden laatuun. Muovikengät ovat usein vain muutaman kuukauden aktiivista käyttöä kestävä valinta, ja jos kengät räjähtävät kolmannella käyttökerralla, voi syyttää vain omaa pihiyttään.

Jos maksat riemumielin kolmena perättäisenä kesänä 20 euroa kertakäyttökengistä, voit saman tien ostaa 60 eurolla oikeasti käyttökelpoiset kulkimet ja vaeltaa niillä useamman vuoden.


2. Kiinnitä huomiota materiaaleihin
Tekstiili- ja nahkajalkineet hengittävät ja mukautuvat käyttäjänsä jalkaan kaikkein parhaiten. Kenkävalmistajat tietävät tämän olevan yleistä tietoa, ja nakkaavatkin mieluusti joko tekstiiliä tai nahkaa muutoin muovisiin kenkiin. Näin hintaa voidaan nostaa, vaikka kenkien käyttömukavuus ei merkittävästi paranekaan. Keinonahka ei hengitä, vaikka sen yllä, päällä ja ympärillä olisi maailman mukavinta puuvillaa.

Myös pinnoitetun nahan kanssa kannattaa olla tarkkana. Tällaisissa kengissä nahkaa on siis usein vain vaadittu vähimmäismäärä, jotta kenkään saadaan hintaa nostava vuodan kuva. Esimerkiksi monissa maihareissa käytetään pinnoitettua nahkaa.


Kenkien materiaalimerkinnät.
Materiaaliyhdistelmistä ovat nahan ja tekstiilin sekoitukset ja kokonahkaiset tai -tekstiiliset käytössä kaikkein miellyttävimpiä.


3. Koolla on väliä
Älä, hyvä ihminen, osta liian pieniä kenkiä.

Kengän tärkein mitta on sen pituus. Arkikäyttöön tarkoitetuissa kengissä tulisi kärkeen jäädä 1-1½ senttiä tyhjää, eli käyntivaraa. Yleistettynä voidaan sanoa, että kenkä venyy käytössä kaikkiin muihin suuntiin, mutta ei pituussuuntaisesti.

Toinen merkittävä mitta on kengän leveys. Liian kapeita kenkiä ei missään nimessä kannata käyttää (liian kapean kengän tunnistaa siitä, että varpaat tekevät sen sisällä hyvin läheistä tuttavuutta keskenään), sillä kapeat kengät lupaavat tulevaisuudessa vain liika- ja vasaravarpaita. Ja voin luvata, etteivät ne ole kauniita tai millään muotoa miellyttäviä.

Kenkien pohjissa on toisinaan erilaisia kirjainmerkintöjä, kuten F, G, H, H½ tai K. Ne kertovat lestin leveydestä varsin loogisesti suoraan aakkosjärjestyksen mukaisesti. F on kapea lesti ja K:hon mahtuisi toinenkin jalka. Ei ole maailmanloppu, jos huomaa jalkojensa sopivan F:n sijaan H-lestiin. H on itse asiassa paljon yleisempi kuin keskivertona pidetty G.

Kannattaa pitää mielessä, että "tosi vaikeita jalkoja" ei ole olemassa. On vain asennevammaisia ja nirsoja kengänostajia.


4. Vaihtelu virkistää
Viisas ihminen omistaa ainakin kolme paria käyttökelpoisia kenkiä. Näiden kenkien tulisi olla myös erilaisia ja mieluiten eri korkuisia. Jalka ei nimittäin saisi liiaksi tottua vain yhteen asentoo, sillä jalat ovat hyvin jämähtäväisiä ja esimerkiksi pelkkiä tasapohjaisten tennareiden käyttäminen takaa mukavat eläkepäivät levähtäneiden jalkapöytien riemukkaassa seurassa.

Lisähuomi: korkokengät eivät ole kävelykengät. Selityksen voi lukea Washington Postin havainnekuvasta.


5. Kikka kolmoset
Pohjallisilla, kantalapuilla (kantapään taakse, kengän sisäpuolelle kiinnitettävä tarra; ei sama asia kuin korkolappu), kantakorokkeilla ja muilla jännittävillä kommervenkeillä voi tehdä ihmeitä.

Jos jalkasi ovat eri kokoiset, osta kenkäsi isomman jalan mukaan ja sujauta pienemmän jalan kenkään ohut pohjallinen. Tai vaikka kaksi. Mikäli kenkäsi ovat levinneet käytössä, nakkaa niihin pohjalliset ja käyttömukavuus on taas kymppi. Mikäli päkiäsi väsyvät korkokengissä, liimaa kengän kärkeen silikonipehmuste.

Mikäli olet mukavuudenhaluinen ja tahdot kaikkien kenkiesi tuntuvat taivaallisilta, hanki omille jaloillesi muotoillut pohjalliset (49,90 €, Intersport). Ne paitsi parantavat käyttömukavuutta, myös korjaavat askelvirheitä, joita meillä kaikilla on.

Kysele tarkempia vinkkejä lähimmältä kenkämyyjältäsi!


6. Suutari? Käytä sitä.
Kengistä voi korjata likipitäen kaiken. Revennyttä pintaa on ehkä turha ryhtyä paikkaamaan, mutta muuten kenkiin saa varaosia. Pohja halki? Suutariin. Korko irti? Suutariin. Vetoketju repesi? Suutariin.

Kenkien ei tarvitse kuitenkaan vedellä viimeisiään ennen, kun ne voi käyttää suutarilla. Esimerkiksi ohutpohjaisten kävelykenkien pohjat kannattaa vaihtaa ennen, kun asfaltti hivelee jalkapohjia.

Korkolaput ovat yksi kengän kuluvista osista ja ne tulisikin vaihtaa tasaisin väliajoin. Fiksuimmat kengänomistajat vaihtavat tehdasvalmisteiset korkolaput (jotka valitettavan usein ovat jotakin kovaa muovia, joka kuluu kaupunkikäytössä naurettavan nopeasti) heti kaupat tehtyään, mutta jos ei jaksa nähdä vaivaa, ei tarvitse huolehtia. Riittää, kun laput vaihtaa viimeistään, kun lappu on kulunut ohuimmillaan alle millin paksuiseksi.

Mikäli korkolaput ehtivät kulua kokonaan ja kävelet senkin jälkeen pelkillä koroilla, olet ääliö on liian myöhäistä.

Jos epäilet kenkiesi korjattavuutta, kannattaa käyttää ne terveystarkastuksessa lähimmällä suutarillasi.


7. Huolla kenkiäsi
Puhdista, lankkaa ja kyllästä kenkäsi ainakin kerran kuussa. Talvella ja vesikeleillä useammin. Rutiinihuolto vie noin vartin. Viidessätoista minuutissa ei ehdi tapahtua mitään niin merkittävää, ettetkö voisi näyttää kengillesi lankkiharjaa.

Lisätietoja omille kengillesi soveltuvista hoitoaineista voit kysellä kenkäkaupasta.

Ja kun sinulta kenkäkaupassa kysytään, omistatko hoitoaineita, älä valehtele. Osta se viiden euron lankkituubi, ellei sinulla sellaista jo ole. Yhdellä tuubilla lankkaa monet kengät lukuisia kertoja (Omistan n. 30 paria kenkiä, joista suurin osa on mustia, ja joita huollan säännöllisesti. Olen käyttänyt samaa lankkia kaksi vuotta.), joten ei se viisi euroa niin mahdoton hinta ole.


PS. Hei kaikki kenkävalmistajat, jotka etsitte bloggaajia raportoimaan kenkienne upeudesta! 
Mikäli edustatte Eject Shoesia tai Alexander McQueenia, minuun saa ottaa yhteyttä! Lupaan kirjoittaa jalkineistanne rakastavasti, mutta kuitenkin niin journalistisesn neutraalisti, ettei kukaan voi epäillä minun olevan höynähtänyt fanihenkilö, joka rakastaa eriskummallisia korkoja niin paljon, että antaa niiden sumentaa harkintakykynsä.
Yst. terv. Elina H.J.R.
Bloggaaja ja satunnaistoimittaja

Kyttääjä

Olen tarkkaillut kattoni läpi kantautuvia ääniä systemaattisesti noin vuoden. Alun perin tarkoitukseni ei ollut harrastaa kerrostalokyttäämistä, sillä vaikka niveleni ja siviilisäätyni muuta toisinaan väittävätkin, en ole 90 ikävuotta lähestyvä tylsistynyt vanhus enkä katkeroitunut keski-ikäinen vanhapiika.

Aloitin tarkkailuni, koska olin ärtynyt jatkuvasta noin puolimetrisen nahkamakkaran aiheuttamasta itkuäänestä, joka kaikui yläkerran asunnon lisäksi omaan makuuhuoneeseeni. Tämä ratkiriemukas ääni kuului voimakkaimmin kello 7-9 aamulla ja 23-01 illalla. Päivisin en ehtinyt äänen taajuutta kartoittamaan, sillä harrastin yleensä töitä tai opiskelua.

Oletin optimistisesti, että yläpuolellani asuva ihmistoukka kasvaisi yli kroonisesta huutovaiheestaan, ja että saisin pian rauhan autuasta poikamieshenkilöelämääni häiritsevältä raastavalta kurkkukirunnalta.

Toukka kasvoi isommaksi ja herkesi huutamasta. Olin onnellinen noin kolmen vuorokauden ajan. Sitten joku lahjoitti toukalle valtavan laatikollisen legoja.

Ne eivät tule rauhassa.

Legolaatikko kaatuu makuuhuoneeni yläpuolella sijaitsevan lastenhuoneen matottomalle laminaattilattialle joka päivä järjestelmällisesti kello 9 ja kello 18. Päivän aikana legoja raahataan pitkin edellä mainittua matotonta laminaattilattiaa ja heitellään ympäriinsä. Illalla toinen henkilö, oletettavasti täysikasvuinen, potkii legot pitkin matotonta laminaattilattiaa lähemmäs niiden säilytyspaikkaa ja asettaa laatikkoon. Ex-toukka hikeentyy ja kaataa laatikon. Aikuishenkilö hikeentyy ja huutaa. Ex-toukka hikeentyy ja huutaa lujempaa. Aikuishenkilö tekee kompromissiratkaisun ja antaa ex-toukalle superpallon. Ex-toukka heittelee superpalloa.

Vuodenvaihteen jälkeen ex-toukka sai sisaruksen, ja jokailtaisen Lego-oopperan taustalla soi nyt myös hätääntyneen nahkamakkaran rääyntä. Uusi ihmistoukka huutaa vanhempaa sisarustaan enemmän, useammin ja epäinhimillisempiin kellonaikoihin.

Ex-toukka yrittää tällä hetkellä hakata lattiaa (tällä kertaa olohuoneessa, oman olohuoneeni yläpuolella) rikki jollakin kovasti muovilapiolta kuulostavalla asialla.

En ole koskaan halunnut lapsia. En halua niitä vastaisuudessakaan.