Kiiski

Olen hidas omaksuja. Olen aina ollut hidas omaksuja. Kuulun siihen 10–20 % väestöstä, joka pitää uusia teknisiä vimpaimia hyvin epäilyttävinä, eikä missään nimessä jonota öitä läpeensä elektoroniikkaliikkeiden ulkopuolella saadakseen hyppysiinsä jonkin sormenjälkiteknologialla toimivan ajatustenlukulaitteen. Pidän viihde-elektroniikasta, mutta käytän mieluiten samoja laitteita, joita olen käyttänyt viimeiset 15 vuotta.

Kuuntelen musiikkia kannettavalta CD-soittimeltani, koska minun mielestäni musiikkia kuuluu kuunnella osana sen tehneiden artistien määrittämää kokonaisuutta (eihän kirjoistakaan lueta lukuja miten sattuu ja irti asiayhteydestä, eihän), enkä ymmärrä, miten kukaan voi saman päivänä aikana kuunnella useiden eri muusikoiden tuotantoa. Sekaisin. Eihän ihminen voi kaivata norjalaista jumputipoppia ja eteeristä englantilaisnaista saman vuorokauden aikana. Eihän? Sehän olisi ihan omituinen päivä. Silloinhan pitäisi kulkea samanaikaisesti pakkasta paossa metrotunneleissa ja kuunnella linnunlaulua kesäkuisessa aamuauringossa kylpevällä bussipysäkillä. Miten on sellainen muka mahdollista? Ei ole! Mikä teitä oikein vaivaa. Ettekö te ymmärrä mitään.


Toisinaan teen radikaalisti omia soittolistojani ja sotken eri artistien kappaleita niin, että ne muodostava uusia kuuneltavia kokonaisuuksia. Teen kollaaseja. Ja sitten poltan ne tyhjille CD-levyille ja kuuntelen niitä ruislimpun kokoisella kannettavalla poppikoneellani, joka pahastuu jokaisesta töyssystä ja tuulenpuuskasta ja saa näin aikaan mitä jännittävimpiä remixejä vanhoista tutuista kappaleista. Musiikin taustalla soiva sähköinen sirinä sopii biisiin kuin biisiin.


Pieni veljeni on varhainen omaksuja ja on aina himoinnut käsittämättömän hilavitkuttimia, jotka pitää lennättää huollettaviksi toiselle puolen maailmaa. En ole koskaan osannut käyttää niistä yhtäkään. Kerran, vuonna 2002, lainasin veljeni mp3-soitinta (siihen mahtui juuri ja juuri kymmenen musiikkitiedostoa, ja sen akku kesti noin tunnin), enkä ymmärtänyt, miksi se oli olevinaan niin vallankumouksellinen.

Kun tänä kesänä saavutin kunnioitettavan neljännesvuosisadan iän, sain pieneltä veljeltäni paketin ja kortin, jossa luki "Ehkä olisi jo aika." Paketissa oli pieni, pyöreä mp3-soitin.

Kuva on otettu puhelimellani, joka sekin on varsinainen tekniikan riemuvoitto. Ainakin siinä on (syvistä ennakkoluuloistani ja vastustelustani huolimatta) kosketusnäyttö, johon jää kuvottavia sormen- ja poskenjälkiä.

Syntymäpäiväni oli heinäkuussa. Latasin uudelle soittimelleni musiikkia ensimmäistä kertaa eilen. Otin sen mukaan työmatkalleni tänään. Onnistuin epähuomiossa sammuttamaan laitteen kahdesti, vaihtamaan kappaletta noin kuudesti (kun halusin vain nostaa äänenvoimakkuutta) ja hukkasin koko masiinan takkini taskuun kerran.

On vielä epäselvää, odottaako minua ja soitintani auvoisa yhteinen tulevaisuus, vai palaanko muutaman viikon koeajan jälkeen takaisin rakkaan harmaan möhkäleeni luo. Aika näyttää.