Aloitin tarkkailuni, koska olin ärtynyt jatkuvasta noin puolimetrisen nahkamakkaran aiheuttamasta itkuäänestä, joka kaikui yläkerran asunnon lisäksi omaan makuuhuoneeseeni. Tämä ratkiriemukas ääni kuului voimakkaimmin kello 7-9 aamulla ja 23-01 illalla. Päivisin en ehtinyt äänen taajuutta kartoittamaan, sillä harrastin yleensä töitä tai opiskelua.
Oletin optimistisesti, että yläpuolellani asuva ihmistoukka kasvaisi yli kroonisesta huutovaiheestaan, ja että saisin pian rauhan autuasta poikamieshenkilöelämääni häiritsevältä raastavalta kurkkukirunnalta.
Toukka kasvoi isommaksi ja herkesi huutamasta. Olin onnellinen noin kolmen vuorokauden ajan. Sitten joku lahjoitti toukalle valtavan laatikollisen legoja.
Legolaatikko kaatuu makuuhuoneeni yläpuolella sijaitsevan lastenhuoneen matottomalle laminaattilattialle joka päivä järjestelmällisesti kello 9 ja kello 18. Päivän aikana legoja raahataan pitkin edellä mainittua matotonta laminaattilattiaa ja heitellään ympäriinsä. Illalla toinen henkilö, oletettavasti täysikasvuinen, potkii legot pitkin matotonta laminaattilattiaa lähemmäs niiden säilytyspaikkaa ja asettaa laatikkoon. Ex-toukka hikeentyy ja kaataa laatikon. Aikuishenkilö hikeentyy ja huutaa. Ex-toukka hikeentyy ja huutaa lujempaa. Aikuishenkilö tekee kompromissiratkaisun ja antaa ex-toukalle superpallon. Ex-toukka heittelee superpalloa.
Vuodenvaihteen jälkeen ex-toukka sai sisaruksen, ja jokailtaisen Lego-oopperan taustalla soi nyt myös hätääntyneen nahkamakkaran rääyntä. Uusi ihmistoukka huutaa vanhempaa sisarustaan enemmän, useammin ja epäinhimillisempiin kellonaikoihin.
Ex-toukka yrittää tällä hetkellä hakata lattiaa (tällä kertaa olohuoneessa, oman olohuoneeni yläpuolella) rikki jollakin kovasti muovilapiolta kuulostavalla asialla.
En ole koskaan halunnut lapsia. En halua niitä vastaisuudessakaan.
