Taiteilijaelämän haittapuoli (tai oikeastaan yksi niistä, mutten välttämättä pidä rappioalkoholismia tai masennusta haittapuolina, vaan ennemminkin välttämättöminä ammatinvalinnan sivutuotteina) on se, että taiteilijat ovat kenties maailman luotaantyöntävin ihmisjoukko, jota kaikkien itseään kunnioittavien henkilöiden tulisi vältellä kuin Persujen puoluekokousta Pohjanmaalla.
Puuttumatta sen yksityiskohtaisemmin esimerkiksi näyttelijöiden tai kuvataiteilijoiden ylitsevuotavan ammattiylpeyden aiheuttamaan persnaamaisuuteen, paneudun tässä kirjoituksessani ns. oman alani torvinokkiin.
En usko maailmassa olevan mitään niin itsekeskeistä tai maanisdepressiivistä kuin luova kirjoittaja. Paitsi kenties se jokaisesta pikkukylästä löytyvä harrastajateatterissa miespääroolit alati nappaava pitkätukka, joka tietää olevansa Paras, mutta hänkin luultavasti jossain ammatillisen nousukautensa vaiheessa päättää tarttua kiiltelevään Mac Bookiinsa ja kirjoittaa muistelmansa 23-vuotiaana.
Olen lukenut neljännesvuosisataisen eämäni aikana Parnassoa, tuota kirjallisuudesta viehtyneiden itsekeskeisten turveaivojen lempijulkaisua, kahden numeron verran. Ensimmäisellä lukukerralla pääsin huutamatta sivulle kymmenen, toisella lukukerralla menetin hermoni yhdeksännellä lehdellä. Jokainen tämän jälkeen lukemani sivu aiheutti joko hysteerisiä naurunpurskahduksia tai hillitsemätöntä halua heittää arvokkaita keraamisia astioita ulos ikkunasta.
Kuvitelkaa vauva.fi-foorumin keskustelu (mikäli ette ole koskaan tutustuneet ko. keskustelupalstan mieltäylentäviin debatteihin, älkää aloittako nyt), joka käsittelee esimerkiksi sitä, miten joku keskustelijoista hoivaa jälkikasvuaan normeista poikkeavalla tavalla. Keskustelua käydään luultavasti satojen viestien ajan, keskustelijat solvaavat toisiaan ja ilmaisevat hyvin kärkevästi näkemyksensä siitä, miten kaikki muut palstalla vierailevat ovat väärässä.
Kuvitelkaa nyt sama keskustelu käytäväksi lehden yleisönosastolla. Niin, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa ammatikseen ja osaa käyttää hämmentäviä korulauseita, jotka jatkuvat rivi toisensa jälkeen, ja jotka pisteeseen ennätettyäänkään eivät tarkoita yhtään mitään; joiden tarkoitus on vain korostaa kirjoittajan omaa verratonta ammattitaitoa. Kuvitelkaa keskustelun "jälkikasvun" tilalle "ammatti". Kuvitteletteko? Hienoa. Olette juuri kuvitelleet Parnasson lukijapalstan. Mikäli ette usko, ostakaa kyseinen lehti ja lukekaa itse. Ette pety.
Luovat kirjoittajat eivät halua kenenkään säälivän itseään, mutta se ei estä heitä voivottelemasta suureen ääneen ammatinvalintansa hankaluutta: kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita apurahojen alituinen anominen aiheuttaa tai sitä, miten apurahattoman on mahdotonta matkustaa Espanjan aurinkorannikolle, vaikka siellä kirjoittaminen onnistusi aivan taatusti helpommin kuin synkässä, kolkossa Pohjolassa.
Kirjailijat ovat kuin lapsia, jotka lyövät itseään hiekkalapiolla silmään, juoksevat sitten äitinsä helmoihin itkemään ja syyttävät naapurin Liisaa, joka ei tapahtumahetkellä ollut paikalla.
Valitettavasti minäkin tulen jonain päivänä leipätöiden kanssa riittävän kauan taisteltuani muuttamaan rapistuvaan yksiöön Kalliossa, missä suitsukkeita nuuhkien kirjoitan mullistavan esikoisromaanini, jonka myyntiluvuista en oikeasti edes välitä, koska mulle on niinku tärkeintä vaan saada kerrottua tarinoita, ja jos joku niinku joskus lukee niitä ja tuntee niinku jotain, ni mä oon saavuttanu kaiken, mitä mä niinku haluun.
ah ja voih, niin totta :)
VastaaPoista