Kiiski

Olen hidas omaksuja. Olen aina ollut hidas omaksuja. Kuulun siihen 10–20 % väestöstä, joka pitää uusia teknisiä vimpaimia hyvin epäilyttävinä, eikä missään nimessä jonota öitä läpeensä elektoroniikkaliikkeiden ulkopuolella saadakseen hyppysiinsä jonkin sormenjälkiteknologialla toimivan ajatustenlukulaitteen. Pidän viihde-elektroniikasta, mutta käytän mieluiten samoja laitteita, joita olen käyttänyt viimeiset 15 vuotta.

Kuuntelen musiikkia kannettavalta CD-soittimeltani, koska minun mielestäni musiikkia kuuluu kuunnella osana sen tehneiden artistien määrittämää kokonaisuutta (eihän kirjoistakaan lueta lukuja miten sattuu ja irti asiayhteydestä, eihän), enkä ymmärrä, miten kukaan voi saman päivänä aikana kuunnella useiden eri muusikoiden tuotantoa. Sekaisin. Eihän ihminen voi kaivata norjalaista jumputipoppia ja eteeristä englantilaisnaista saman vuorokauden aikana. Eihän? Sehän olisi ihan omituinen päivä. Silloinhan pitäisi kulkea samanaikaisesti pakkasta paossa metrotunneleissa ja kuunnella linnunlaulua kesäkuisessa aamuauringossa kylpevällä bussipysäkillä. Miten on sellainen muka mahdollista? Ei ole! Mikä teitä oikein vaivaa. Ettekö te ymmärrä mitään.


Toisinaan teen radikaalisti omia soittolistojani ja sotken eri artistien kappaleita niin, että ne muodostava uusia kuuneltavia kokonaisuuksia. Teen kollaaseja. Ja sitten poltan ne tyhjille CD-levyille ja kuuntelen niitä ruislimpun kokoisella kannettavalla poppikoneellani, joka pahastuu jokaisesta töyssystä ja tuulenpuuskasta ja saa näin aikaan mitä jännittävimpiä remixejä vanhoista tutuista kappaleista. Musiikin taustalla soiva sähköinen sirinä sopii biisiin kuin biisiin.


Pieni veljeni on varhainen omaksuja ja on aina himoinnut käsittämättömän hilavitkuttimia, jotka pitää lennättää huollettaviksi toiselle puolen maailmaa. En ole koskaan osannut käyttää niistä yhtäkään. Kerran, vuonna 2002, lainasin veljeni mp3-soitinta (siihen mahtui juuri ja juuri kymmenen musiikkitiedostoa, ja sen akku kesti noin tunnin), enkä ymmärtänyt, miksi se oli olevinaan niin vallankumouksellinen.

Kun tänä kesänä saavutin kunnioitettavan neljännesvuosisadan iän, sain pieneltä veljeltäni paketin ja kortin, jossa luki "Ehkä olisi jo aika." Paketissa oli pieni, pyöreä mp3-soitin.

Kuva on otettu puhelimellani, joka sekin on varsinainen tekniikan riemuvoitto. Ainakin siinä on (syvistä ennakkoluuloistani ja vastustelustani huolimatta) kosketusnäyttö, johon jää kuvottavia sormen- ja poskenjälkiä.

Syntymäpäiväni oli heinäkuussa. Latasin uudelle soittimelleni musiikkia ensimmäistä kertaa eilen. Otin sen mukaan työmatkalleni tänään. Onnistuin epähuomiossa sammuttamaan laitteen kahdesti, vaihtamaan kappaletta noin kuudesti (kun halusin vain nostaa äänenvoimakkuutta) ja hukkasin koko masiinan takkini taskuun kerran.

On vielä epäselvää, odottaako minua ja soitintani auvoisa yhteinen tulevaisuus, vai palaanko muutaman viikon koeajan jälkeen takaisin rakkaan harmaan möhkäleeni luo. Aika näyttää.

Ilonpilaaja

Otin jonkin aikaa sitten osaa tilaisuuteen, jossa joukko journalistisesti suuntautuneita henkilöitä keskusteli alansa tukevaisuutta muovaavista tuoreista innovaatioista. Tilaisuudessa alati toistuvat avainsanat olivat visio ja proggis, joten jokainen aiempia merkintöjäni lukenut kykenee kenties päättelemään, kuinka intensiivisesti haaveilin visionäärien nilkkojen potkimisesta rautakärkisillä maihinnousukengillä.

Tilaisuus oli kaikesta huolimatta hyvin, hyvin opettavainen.

Parituntisen session aikana selvisi muun muassa, että alansa kroonisen murroksen kanssa alati taistelevat toimittajanplantut eivät ole koskaan käyttäneet YouTubea tai ainakaan ymmärtänet sen potentiaalia (ilmaisena ja avoimena) journalistisena tiedonvälityskanavana.

Ilmiselvää oli myös se, että vain pääkaupunkiseutulaisella journalismilla ja sen ammattilaisilla on väliä, ja että omista proggiksistaan ei parane puhua ääneen, koska jokin pahantahtoinen taho varastaa kuitenkin kaikki ideat ja jalostaa niistä kullanarvoisia lopputuotteita nopeammin kuin proggiksen alkuperäinen ideoija.

Puhumattakaan siitä, miten jokaisen henkilökohtaiset minä-keskeiset visiot ovat uniikkeja kuin alkutalven ensimmäisten pakkasöiden lumihiutaleet konsanaan, ja kiinnostavat aivan takuuvarmasti suuria yleisömassoja ympäri maailmaa.

Huomasin myös, ettei minusta voi koskaan tulla minkäänlaista viestinnällistä visionääriä, sillä minulla ei ole eksoottiselta kuulostavaa trooppiselta eläimeltä lainattua kutsumanimeä. Tähän on tultava muutos. Valitettavasti etunimestäni saa helpoimmin johdettua sanan "elefantti", mikä taas ei ole erityisen imartelevaa.

Kenties ryhdyn kutsumaan itseäni Dumboksi.

Kielipoliisi

Suomen Kuvalehdessä (SK 37/2012, ei linkitettävissä; lukekaa paperilehtiä. Aiheesta kirjoittaa myös Pauliina Penttilä) kerrotaan, että suomalaiset opiskelevat vähemmän kieliä kuin ennen.

Kouluissa ei välttämättä opeteta ns. erikoisia kieliä (lue: muuta kuin englantia ja ruotsia) ja jos opetetaan, niitä ei joko haluta opiskella tai pidetä tarpeellisina.Vanhemmat pelkäävät pienten räkänokkiensa ylirasittuvan, mikäli nämä sivistävät itseään esimerkiksi toisella kotimaisella, ja englantia pidetään ainoana oikeesti niinku tärkeenä kielenä. Ku sillä niinku pärjää kaikkialla ja kaikkihan sitä niinku puhuu.


Rakkaat suomalaiset,

Olette idiootteja. 

Terveisin,
Elina


Englannin opiskelu alaluokilla on täysin turhaa. Englanti on kieli, jota kuulee kaikkialla, ja lapsilla on ikävä tapa oppia hyvin nopeasti kaikki kuulemansa. Kun naperot hakkaavat kerrostaloasunnon laminaattilattiaa legopalikoilla vanhempiensa röhnöttäessä sohvalla Kauniiden ja rohkeiden kiemuroita möllöttäen, rakkaat nahkamakkarat oppivat väistämättä sanan tai kaksi. Itse osasin neljän vanhana todeta yllättävästä mummolareissusta kuultuani, että "Oh shit." (Kahdeksanvuotiaana korjasin jo isäni kielioppivirheitä, mutta sillä on enemmän tekemistä hankalan persoonani kuin kielten opiskelun kanssa.)

Lasten voi myös antaa pelata englanninkielisiä videopelejä, sillä niissä kaikissa ei ole tarkoituksena tuhota maailmaa ja keksiä luovia tapoja olla väkivaltainen. Niistä saattaa oppia kieliä. Niitä saa ilmaiseksi internetistä. Lapsesi on luultavasti jo ladannut niitä.

Yläasteella taas ei ole missään määrin rakentavaa pakottaa kapinoivia teini-ikäisiä opiskelemaan mitään uutta. Etenkään ruotsia. Etenkin, kun nk. pakkoruotsista on huolellisesti maalattu kammottava piru ja ikävä velvoite, joka ei siis 'ttu niinq tod kiinnosta maikka on homo.

SK:n jutussa mainittu ajatus ruotsin opintojen aloittamisesta kuudennella luokalla on nerokas. Kuudesluokkalaiset eivät vielä ole yläasteikäisiä esiteinihirviöitä ja saattavat näin ollen olla hieman avoimempia uusille asioille. Ja mikäli rakkaat lapsukaiset ovat ala-asteen kolmannella ryhtyneet lukemaan esimerkiksi saksaa (jonka akkusatiiveista ja datiiveista pitäisi kyllä kaiken rehellisyyden nimissä kertoa hyvin varoittavaan sävyyn jo ensimmäisellä oppitunnilla, jotta mukavalta tuntunut opiskelu ei yhtäkkiä muuttuisi sudokujen ratkomiseksi absinttihuuruissa), tuntuisi ruotsi varmasti paljon herttaisemmalta ja pehmoisemmalta lisältä kielirepertuaariin.


Kielten opiskelussa ei ole kyse vain uuden kielen ja kieliopin mekaanisesta ulkoa opettelusta. Ainakaan näin ei pitäisi olla. Uutta kieltä on lähes mahdotonta oppia oppimatta jotain myös niistä maista, joissa kyseistä kieltä puhutaan. Vieraiden kulttuurien tuntemus taas on tärkeää siksi, että se ennaltaehkäisee takapajuistumista ja isämmaallista (sic.) turvenuijuutta.

Suomeksi: jos ymmärrät vierasta kieltä, ymmärrät myös vierasta kulttuuria. Jos ymmärrät vierasta kulttuuria, ymmärrät kulttuurien välisiä eroja. Jos ymmärrät kulttuurien välisiä eroja, saat virallisesti luvan keskustella niistä, sillä päästät suustasi luultavasti perustellumpia ja vähemmän typeriä lausuntoja kuin henkilö, joka on köyttänyt itsensä hirsimökkinsä nurkkaan ja kieltäytyy katsomaan piha-aitaansa pidemmälle.


Ja koska joku kuitenkin kysyy: aloitin saksan opiskelun kolmannella luokalla ja englannin viidennellä. Olen lukenut pakollista ruotsia seitsemänneltä luokalta lähtien, japania enemmän tai vähemmän aktiivisesti ysiluokalta alkaen, yritin perehtyä ranskan kiemuroihin lukion ensimmäisellä ja venäjään ammattikorkeakoulussa. Parhaiten opin kieliä, joitä opiskelin alle 18-vuotiaana. 

En ole koskaan kokenut kielten opiskelua rasitteeksi, vaikka olenkin käynyt peruskouluni aikana, jolloin kielten opetuksessa käytettiin vähintään kymmenen vuotta vanhoja oppikirjoja, joissa opetettiin täysin vanhentuneita asioita (mieleeni on painunut ikiajoiksi ruotsinkirjani kappale "Leva loppan!", jossa ns. hummailtiin), ja jolloin opettajilla oli ikävä tapa pakottaa teniangstisia oppilaita taivuttamaan sanaa "en cykel" niin monesti, että se varmasti meni oikein, vaikka luokkakaverit nauroivat ja hiki valui niskassa. Olen aina ollut uskomattoman laiska opiskelija, joten jos kaltaiseni vetelys on selviytynyt peruskoulusta nelikielisenä, nykyajan vinkuiitoilla ei ole hätäpäivää.

Taiteilia

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olen pienestä pitäen tuntenut epäinhimillistä vetoa taloudellisesti kannattamattomia luovia ammatteja kohtaan. Erityisen intensiivisesti olen fantasioinut kirjailijaelämästä, ja esimerkiksi yläasteikäisenä huokailin kaihoisasti ajatukselle siitä, että vielä jonakin päivänä näkisin kirjoittamani kirjan Suomalaisen kirjakaupan mainoksessa. I wasn't afraid to dream big!

Taiteilijaelämän haittapuoli (tai oikeastaan yksi niistä, mutten välttämättä pidä rappioalkoholismia tai masennusta haittapuolina, vaan ennemminkin välttämättöminä ammatinvalinnan sivutuotteina) on se, että taiteilijat ovat kenties maailman luotaantyöntävin ihmisjoukko, jota kaikkien itseään kunnioittavien henkilöiden tulisi vältellä kuin Persujen puoluekokousta Pohjanmaalla.

Puuttumatta sen yksityiskohtaisemmin esimerkiksi näyttelijöiden tai kuvataiteilijoiden ylitsevuotavan ammattiylpeyden aiheuttamaan persnaamaisuuteen, paneudun tässä kirjoituksessani ns. oman alani torvinokkiin.

En usko maailmassa olevan mitään niin itsekeskeistä tai maanisdepressiivistä kuin luova kirjoittaja. Paitsi kenties se jokaisesta pikkukylästä löytyvä harrastajateatterissa miespääroolit alati nappaava pitkätukka, joka tietää olevansa Paras, mutta hänkin luultavasti jossain ammatillisen nousukautensa vaiheessa päättää tarttua kiiltelevään Mac Bookiinsa ja kirjoittaa muistelmansa 23-vuotiaana.

Olen lukenut neljännesvuosisataisen eämäni aikana Parnassoa, tuota kirjallisuudesta viehtyneiden itsekeskeisten turveaivojen lempijulkaisua, kahden numeron verran. Ensimmäisellä lukukerralla pääsin huutamatta sivulle kymmenen, toisella lukukerralla menetin hermoni yhdeksännellä lehdellä. Jokainen tämän jälkeen lukemani sivu aiheutti joko hysteerisiä naurunpurskahduksia tai hillitsemätöntä halua heittää arvokkaita keraamisia astioita ulos ikkunasta.

Kuvitelkaa vauva.fi-foorumin keskustelu (mikäli ette ole koskaan tutustuneet ko. keskustelupalstan mieltäylentäviin debatteihin, älkää aloittako nyt), joka käsittelee esimerkiksi sitä, miten joku keskustelijoista hoivaa jälkikasvuaan normeista poikkeavalla tavalla. Keskustelua käydään luultavasti satojen viestien ajan, keskustelijat solvaavat toisiaan ja ilmaisevat hyvin kärkevästi näkemyksensä siitä, miten kaikki muut palstalla vierailevat ovat väärässä.

Kuvitelkaa nyt sama keskustelu käytäväksi lehden yleisönosastolla. Niin, että jokainen kirjoittaja kirjoittaa ammatikseen ja osaa käyttää hämmentäviä korulauseita, jotka jatkuvat rivi toisensa jälkeen, ja jotka pisteeseen ennätettyäänkään eivät tarkoita yhtään mitään; joiden tarkoitus on vain korostaa kirjoittajan omaa verratonta ammattitaitoa. Kuvitelkaa keskustelun "jälkikasvun" tilalle "ammatti". Kuvitteletteko? Hienoa. Olette juuri kuvitelleet Parnasson lukijapalstan. Mikäli ette usko, ostakaa kyseinen lehti ja lukekaa itse. Ette pety.

Luovat kirjoittajat eivät halua kenenkään säälivän itseään, mutta se ei estä heitä voivottelemasta suureen ääneen ammatinvalintansa hankaluutta: kaikkia niitä vastoinkäymisiä, joita apurahojen alituinen anominen aiheuttaa tai sitä, miten apurahattoman on mahdotonta matkustaa Espanjan aurinkorannikolle, vaikka siellä kirjoittaminen onnistusi aivan taatusti helpommin kuin synkässä, kolkossa Pohjolassa.

Kirjailijat ovat kuin lapsia, jotka lyövät itseään hiekkalapiolla silmään, juoksevat sitten äitinsä helmoihin itkemään ja syyttävät naapurin Liisaa, joka ei tapahtumahetkellä ollut paikalla.

Valitettavasti minäkin tulen jonain päivänä leipätöiden kanssa riittävän kauan taisteltuani muuttamaan rapistuvaan yksiöön Kalliossa, missä suitsukkeita nuuhkien kirjoitan mullistavan esikoisromaanini, jonka myyntiluvuista en oikeasti edes välitä, koska mulle on niinku tärkeintä vaan saada kerrottua tarinoita, ja jos joku niinku joskus lukee niitä ja tuntee niinku jotain, ni mä oon saavuttanu kaiken, mitä mä niinku haluun.